Joo ja jep. Tässä kun on Vantaan Maratonille ilmoittauduttu (tai siirretty viime vuotinen flunssan takia väliin jääny) niin oon menny ihan tietoisesti pienellä riskillä eteenpäin. Yrittäny hipsiä niin paljon määrää kuin on ollu järkevyyden ja aikataulujen rajoissa mahdollista. Viime viikko meni jo ihan mukavasti 120+ mutta kyllähän se on myönnettävä että kun sitä edellinen viikko oli lepoo turvonneen nilkan takia niin viime viikko meni buranan voimalla. Nyt sitten tällä viikolla en oo buranaa enää syöny ja eihän tästä tuu mitään. Maanantaina aamulla lähdin hölkkäileen töihin ja vajaa kilsan kohdalla käännyin kävellen takaisin ja päätin mennä fillarilla. Hetken kävelyn jälkeen muistin että pyörän avain on repussa joka on työpaikan pukutilan kaapissa. Joten juosten menin, jyrkimmät ylämäet oli tosin pakko kävellä kun päkiä huuti ja akilles vinkui. 6,86km (5:44 / 144).

Tiistai oli sitten työduunimatkan takia lepo, keskiviikkona aamulla jalat oli niin skeidassa hapessa että ei tarvinnu miettiä kuin vähän alle puoli sekuntia meenkö juosten vai pyörällä. 8+11km veivausta keskiviikolle siis. Tän päivän olin kotona pikkuklopin kanssa kun pientä kuumeilua poijalla. Iltapäivällä juoksukokeilu 8,31km (5:22 / 157) ja kipeetä on. Sykekin korkeella. Ihanaa.

Kyllä tässä nyt on pakko alkaa miettiä onko järkee vai ei. Nimittäin kun "normaalisti" aamulla on kipeetä ja ontumista ja ähkimistä se 5-10 min jonka jälkeen käveykyky normalisoituu. Nyt sama ähinä ja ontuminen tulee joka kerta kun on ollut paikallaan puoli tuntia.

Pitäiskö jatkaa juoksua kohti Vantaan Maratonia. Vai. Pitäiskö ottaa hengähdystauko, pistää jalat kuntoon ja aloittaa kuukauden päästä uudelleen kohti uusia haasteita. Tää vuosi meni jo muutenkin heti lähdössä hieman heikosti päivystyksessä rytmihäiriöiden kanssa maates.

Perkele on tää hieno laji. Nyt vetäydyn miettimään. Ilman buranaa.